Näin rehvakkaasti sitä tuli kerrottua tutuille ennenkuin oli auto startannut kertaakaan. Auto, joka ei koskaan ollut edes hankintalistalla, kunnes eräs ystävä sitä meille tarjosi. Ajateltiin, että voisihan tuota kokeillakin, kun oltiin aiemmin retkeilty muilla tavoilla. Keväällä alkoi sitten auton laittaminen ja parantaminen, onhan se jo 11 vuotta vanha ja oli melko nuhjuisessa kunnossa. 

Uusin kaikki tekstiilit ja verhoilut, sisustin, ja mies hoiteli omia asioitaan. Johtoja, kiinnityksiä, varustuksia, nippeleitä, kaikkia teknisiä miesten touhuja. Tulihan siitä siisti ja omannäköinen - enemmän tätä päivää.

Sitten alkoi se ensimmäinen karavaanarikesä, vasta heinäkuun puolella, kun ei tuo säänhaltija oikein ollut alkukesästä hyvällä tuulella. Mistähän sillä niin kenkä puristikin?

Ja eikun etsimään sitä nättiä paikkaa. Meillä ei olleetkaan ihan pienet toiveet: sen on oltava veden äärellä ja ikkunoista aamulla herätessä kauniit näkymät. Löytyihän se ensimmäinen paikka melko helposti, mutta seuraavan etsintään menikin jo aikaa - ja sitä seuraavan. Ja niin edelleen. Niitä kauniita paikkoja löytyy, mutta: siihen menee aikaa, joskus jopa tunteja. 

Onkohan kukaan tehnyt minnekkään listaa löytämistään paikoista, jottei kaikkien tarvitsisi nähdä samaa vaivaa? Sitä ei karavaanariuntuvikko vielä tiedä. Vai onko niin, että niistä pidetään suu supussa aivan kuten vaikkapa hyvistä sieni- tai kalapaikoista? Meillä on omamme karttaan merkittynä. Olen myös pitänyt reissuista päiväkirjaa.

Nyt jo varmaan arvaattekin mitä seuraavaksi tapahtuu. Mies ehdotti ensimmäisen kerran leirintäalueelle menoa. Sillä lailla.

Menin respaan ja sanoin, että ollaan ensimmäistä kertaa asialla, mitäs nyt tapahtuu? Sain ohjeet, ja eikun paikkaa katsomaan. Edelleenkin se veden äärelle pääsy on kriteereissä kärkipaikoilla. Paikka löytyi, mutta mitenkäs päin tuohon nyt menisi? Ensimmäinen peruutus, ja pyöräteline maassa kiinni. Eei nääin! Siitä tulikin pian tunnuslauseemme. Pienellä ähräyksellä se auto siihen taipui, ja hyvä paikka olikin. Pian oli naapurivaunun isäntä kuikkimassa. Kyllä, tiedetään että neljä metriä pitää olla väliä.

Etukäteen olimme nauraneet vedet silmissä, että mitähän me mahdetaan töppäillä, kun ollaan aloittelijoita, siis ihan untuvikkoja? Keksittiin tämmöinen: Ei ole pyörille huppua, laitetaanpa grillihuppu… Ja sitten se repeää matkalla, ja meidän perässä roikkuu semmoinen viiden metrin roikale, jossa lukee Lucifer! Ollaan ajateltu, että kai sitä nyt jotain saa anteeksi, jos SFC-numero on 150 000+?

No, niin ei käynyt, mutta jotain sentään kävi tällä ensimmäisellä leirintäalueella. Mies päätti lähteä tyhjentämään kemssatankkia, siis käsipelillä raahaamaan sitä sinne tyhjennyspaikkaan. Eei nääin.

Hän kävi ensin saunassa, ja lähti sitten toimittamaan asiaansa. Se olikin painava. Niin painava, että piti pysähdellä matkalla, aina vain tiheämpään tahtiin. Ajatus siitä, että vielä väsyksissään kaatuu, ja se kaikki leviää…. sai hänet jatkamaan, eihän muutakaan vaihtoehtoa ollut. Hän tuli takaisin aivan hiestä märkänä, ja eikun takaisin saunaan. Siellä oli edelleen samat miehet kuin aikaisemmallakin kerralla. On siellä mahtaneet kanssaleiriytyjät katsella, että no niin, siellä taas tankkia viedään….ja numero oli?

Tein minäkin oman osuuteni. Ihanaa, pääsee kunnon vessaan ja suihkuun! Vessassa olinkin jo käynyt, mutta sitten päätin käydä suihkussa. Riisuin vaatteni ja menin suihkuttelenmaan. Sitten joku tuli vessaan. Kuinka tuo ääni kuulostaa niin erilaiselta? Ei kai vaan….kyllä, olin miesten puolella. ONNEKSI kukaan - tai ketkään - ei tulleet kun olin riisuuntumassa, tai pukemassa, eikä kukaan nähnyt, koska vaatteet jätettiin yhteiseen tilaan. Seuraavalla kerralla katsoin tarkkaan mikä merkki ovessa oli. Ja katson edelleen.

Nimittäin nyt niitä leirintäaluekertoja on jo useita. Vain yhden kerran ollaan tuon ensimmäisen kerran jälkeen tehty poikkeus, ja jääty metsään. Se tapahtui Sevettijärvellä; metsässä oli pieni järvi ja  hiekkaranta, joka oli täynnä poron jälkiä. Tehtiin tulet ja katseltiin auringonlaskua. Miehen mielestä se on hienoin paikka missä ollaan tähän mennessä yövytty.

Nyt reissuja on kertynyt kuusi. Lyhyin viikonlopun mittainen, pisin 10 päivää. Työasiat eivät ole antaneet tänä kesänä pitää sen pidempää pätkää kerrallaan. Tuon 10 päivän reissun aikan kilometrejä kertyi vähän yli 4000. On oltu Hangossa ja Nordkapissa ja sillä välillä. Suomen maisemat ovat niin upeita, ettei niiden takia ole pakko ulkomaille lähteä. Aivan häkellyttävän kaunis on tämä kotimaamme järvineen, jokineen, puroineen ja tuntureineen. Kun vain aurinko paistaa niin kaikki on hyvin!

Sattuuhan sitä kaikenlaista muutakin hauskaa. Inarin K-kaupassa oli eräs mies meidän edellä kassajonossa. Hän osti vain pari askia tupakkaa, joten kassarouva rupesi laittamaan meidän ostoksia siihen jatkoksi. Minun mieheni siinä sitten lausumaan sen kliseen, että kyllä hänelle sopii jos maksat nekin. Vieras mies katsahti minuun ja sanoi: "Se on sitten mukaan lähtö, mutta siihen lienee sinullakin jotain sanottavaa".

Karigasniemellä varattiin illaksi sauna, kuten usein tehtiin. Mieheni meni hakemaan saunan avainta respasta, ja itse menin saunan liepeille odottelemaan. Saunalla olikin edelleen edelliset asiakkaat, joten sinne ei voinut mennä. Sitten ohitseni käveli mies, jonka arvelin olevan omistajan, ja menevän sanomaan edellisille saunojille että olisi jo aika tulla pois. Näin olikin. Kun hän käveli takaisin, sanoin hänelle että mihinkähän se minun mieheni jäi? Hän meni respaan ja sanoi ääneen, että siellä joku kaipailee miestään. Minun mieheni vain jatkoi juttuaan omistajan vaimon kanssa ja naurahti, että on se kurjaa kun on mies kateissa. Kun omistaja toisti sanansa, mieheni oli huudahtanut että "Ai, minäkö se olenkin se kadoksissa oleva mies!"

Alkuun meitä nauratti karavaanareiden tapa moikata vastaantulevia karavaanareita. Jotkut moikkaavat jo kaukaa reippaasti, useampien tyyli on vaatimaton, onhan tässä jo moikkaultu tarpeeksi -tyyli: käsi ei paljoa ratista irtoa. "Moikkasiko vaimo? Ei." "Nyt nyt nyt, tuolta tulee yksi!" "Tuo ei moikannut ollenkaan, olipa ylpeä!" Ajateltiin naureskellen, että otetaanko sellainen tyyli, että huiskutetaan oikein vimmatusti! No, ei otettu, ja kyllä se nyt jo irtoaa meiltäkin ilmeenkään värähtämättä.

Mä en kyllä ymmärrä tuollaista kuusenjuurella önnöttämistä, sanoi työkaverimme eräälle jo eläkkeelle jääneelle vuosikymmeniä karavaanarin elämää viettäneelle työkaverillemme aikoinaan. Täytyy lähteä parin viikon päästä ensimmäiseen karavaanaritapahtumaan tämän kyseisen työkaverin luo, ollaanhan tässä nyt önnöttäjiä itsekin!